Jaahans, se on sitten arki taas alkanut. Vessassa odottaa vielä vuori pyykkiä, ja lattialla lojuu rinkkaa ja telttaa ja sen sellaista, mutta mieli on vielä täynnä tuntureiden tunnelmaa, jos näin kliseinen ilmaisu sallitaan.

Matka alkoi vajaa pari viikkoa sitten torstaina rattoisasti, kun Kuopion kohdalla ajellessa sain soiton että Vauhti on yksin riehuessaan hajoittanut mm. lääkepurkkini, ja syönyt x määrän lääkkeitä... Noh, Joonas komennettiin apteekkiin hiilitablettien ostoon, ja ohjeeksi annettiin tunkea vaikka väkisin Vaun kurkusta alas 32 tabua. Ahne possuhan Vauhti on, mutta näin ahneeksi en sitä kyllä olisi uskonut: se söi vapaaehtoisesti kädestä kaikka 32 hiilitablettia ja sanoi päälle että saisinko lisää kiitos! Ei oo tuolla pennulla kyllä kaikki muumit laaksossa...

Perjantai vietettiin Iisalmessa rinkkaa pakaten ja viimeisiä hankintoja tehden. Lauantai-aamuna seiskan pintaan lähdettiin sitten ajamaan kohti Utsjokea. Ja koska reitti vei suoraan Vuotson läpi, poikettiin matkalla katsomaan Nástin Cáhpe-poikaa. Se on kuulkaa iso! Ja ne tassut! Ihan valtavat!

Naps veti tapansa mukaan tyylillä

Lou oli edelleen Cáhpesta tosi kiinnostava, täti vaan ei oikein ymmärtänyt Cáhpen ihastusta..

Hálle oli varsinainen elosalama, siinä on kyllä pikku-Diiva pulassa sellaisen sähikäisen kanssa!

Matka jatkui Vuotsosta Utsjoelle, tukikohtaan mökkiin Tenon rannalle. Sieltä sitten sunnuntaina ajettiin ensin Kenesjärven parkkipaikalle, ja sieltä jatkettiin Kari G:n kyydillä Kevon reitin eteläpäähän, Sulaojalle.

Siitä se sitten alkoi!

Ensimmäinen päivä kuljettiin lähinnä koivikossa, leveällä kannaksella kahden järven välissä. Vesisateessa.

Päiväruoka syötiin laavulla, ja siitä jatkettiin vielä seuraavaan leiripaikkaan, missä -yllätys yllätys- ei ollutkaan minkäänlaista sateensuojaa! Teltat pystytettiin kaatosateessa, ja juuri kun alkoi epätoivo vaatteiden kuivauksen suhteen iskeä, sade taukosi. Onneksi, vaikka ilma edelleen olikin tosi kostea.

Tyttöjen tyyliä ensimmäisenä iltana: väsyneet, märät, kylmissään olevat (no Naps ainakin) retkikoirat. Koirien onneksi  teltassa toimi vuoteeseentarjoilu

Päivä kaksi alkoi onneksi paremmassa säässä, ja ensimmäinen matka kuljettiin tuntureilla ruskaa ja maisemia ihaillen.

Retkikoira Louhi. Pou oli kyllä pätevä kaveri, ei voi valittaa. Jaksoi kulkea reippaasti, ja otti tauot lepiä niin kuin asiaan kuuluu. Malttoipa Lou jopa odotella hipihiljaa kun jäätiin muista jälkeen kuvailemaan!

Tauolla meitä kierteli pitkään merikotka

Tie vain jatkuu jatkumistaan...

Kevon kanjoni aukesi eteen juuri niin upeana kuin odotettukin oli:

Maanantaina oli ensimmäinen Kevo-joen ylitys juuri yöpymispaikalle tultaessa. Mira sai kunnian mennä ensin, ja Násti pääsi kakkosena

Poun oli tarkoitus mennä seuraavana, mutta miten kävikään:

Henkisellä tuella Louhikin rohkaistui ylittämään, ja jopa meikäläinen selvisi kuivana yli (vaikka kaatuminen olikin ihan hilkulla;)

Toinen yö nukuttiin putouksen juurella, eikä ollut muuten yksi kerta kun putouksen pauhua erehtyi luulemaan sateeksi!

Kolmas päivä alkoi taas tuntureilla, mutta nyt päivämatkalla oli enemmän jyrkkiä nousuja ja laskuja. Tosin päivä kaksi loppui niin pitkään ja jyrkkään laskuun, että se jäi ehdottomasti mieleen reitin pahimpana. Ja päivä kolmosen aamuna noustiin sama matka takaisin ylös...

Viimeisen päivän päivämatka oli pisin, 19 km. Lou oli jo todella väsynyt, ja raasun anturat oli kulunut ihan läpikuultaviksi. Louhi saikin käyttää toisessa etutassussa tossua, koska tassussa oli kulumien lisäksi pieni vekki, vaikka anturat eivät rikki olleetkaan. Louhilla on etutassuissa (valkoisissa tassuissa) anturat osittain vaaleanpunaiset, ts. laikulliset, ja ne ovat selvästi mustia anturoita herkemmät.

Väsyneitä koiria taukopaikalla

Viimeisellä päivämatkalla oli myös eniten portaita, yhdessä laskussa jopa 400!

Násti ja viimeinen näkymä Kevo-joelle. Loppureitti menikin taas soilla ja koivikoissa.

Niin se vaan meni, 62,5 kilometria. Autolle tullessa oli vähän hassu olo, että tässäkö se sitten oli. Ei varmaan auta muu kuin lähteä ensi vuonna uudelleen

Torstaina Louhi pääsi ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille, kun suunnattiin skodan nokka Norjaan Nordkapp päämääränä.

Jäämeren rannassa oli kyllä huimat maisemat, ja ero Suomen lappiin oli kyllä suuri!

Maastossa näki selvästi missä porot olivat laiduntaneet, ihan hurjia eroja! Osuttiinkin sattumalta viereen kun poroja koottiin yhteen. Ainakin kaksi mönkijää nähtiin, mutta ainoat paikalla olleet porokoirat taisivat olla skodan takaosastolla.

Silfar canyon sai kunnian toimia jalkojenoikomispaikkana.

Merta silmän kantamattomiin

Tiet tuolla Nordkappin tuntumassa oli kyllä kiinnostava elämys, varsinkin kun ajetaan kohti aurinkoa ilman aurinkolaseja. Siinä sai muutaman kerran miettiä että mihis se tie oikein katosi..

Mutta kaunista siellä kyllä oli, ei voi valittaa (paitsi kameran likaisesta linssistä...)

Oltiin takaisin Utsjoella vasta yhden aikaan yöllä -ei muuten usein ole kymmenen kilometria tuntunut niin pitkältä matkalta- joten perjantain kotiinlähtö venyi puolille päivin.

Pihavahdit

Teno mökin suunnalta katsottuna

Napsteri ja Siidan porokoirapatsas. Ei ihan samasta mallista tehdyt

Pou ja patsaan sivuprofiili

Lauantaina käytiin vielä moikkaamassa Kaikua Iisalmessa, ja hyvin likka taitoi kuviot:

Ei o pienellä porosella helppoa kun täti isottelee ja äitikin yrittää, no, pistellä tyttären poskeensa

Äidin ja tyttären omat jutut

Kaikulainen on jo iso tyttö!

Sunnuntaina hypättiinkin Louhin kanssa junaan, ja suunnattiin Lahden kautta Helsinkiin. Niin se vaan sitten loma loppui.

Kiitos Marialle ja Myralle ja Hannalle ja Eeville vaellusseurasta, ja Miralle ja Nástille koko reissusta. Aika mahtavaa oli!

Koitan jossain vaiheessa kirjoitella lisää kuvatekstejä, kunhan ehdin/jaksan. Ja lisäinfoa reissusta löytyy sitten myös Miran ja Nastin blogista: nasti.vuodatus.net