Syksyn lapinreissu on taas tehty, ja hyvin levänneet hermot ovat jo päässeet uudelle koetukselle. Naapurustossa nimittäin juostaan taas, ja junnulla on vähän vaikeaa

Mutta jos palataan vielä viikon verran takaisin päin, kesän viimeisille päiville, kun urhea retkikuntamme lähti Iisalmesta kohti Lemmenjokea. Takapenkki oli tyypilliseen tapaan täynnä tavaraa, ja koirat matkustivat sikaosastolla.

Menomatka meni yllättävän kivuttomasti, tauko taidettiin pitää Ranualla, Sodankylässä ja Vuotsossa. Vuotsossa käytiinkin sitten moikkaamassa Hállea, Cáhpea ja Vikkeä, ja vähän ehkä ihmisiäänkin. Hálle ja Cáhpe olivat jo kasvaneet isoiksi tytöiksi ja pojiksi, tai oikeastaan tosi pieniksi.. Karvaa ja virtaa riitti kummallakin, ja Cáhpe oli eleiltään ja ilmeiltään ihan kuin veljensä. Ulkonäössä oli myös paljon samaa, mutta yleisesti ottaen Cáhpe taitaa olla kaikin puolin kompaktimpi pakkaus kuin Vauhti.

Veljekset saivat hetken verestää lapsuusmuistoja, ja Vauhti ilmoitti heti hyvin selvästi että hän on Mies, häntä pitää väistää. Ja niin se Cáhpe kiltisti väisti omalla pihallaan. Höntti Cáhpe.

Ai mikä kokoero?

Vuotsosta jatkettiin vielä Inariin ja Menesjärvelle, missä oltiin yön yli.

Menesjärveläiset Menesjärven rannalla

Aamulla lähdettiinkin sitten Lemmenjoen kansallispuistoon, rinkat pakattuina. Louhin rinkan jätin tänä vuonna tarkoituksella kevyemmäksi, kun ei pahemmin ehditty treenata taakan kantamista ennen lähtöä. Pikkukoira saikin kantaa enimmillään 2kg painoista reppua. Oma rinkkani olikin sitten puolisentoista kiloa painavampi kuin Kevolla, ja sen kyllä huomasi. (Koiran)Ruoan kantamisessa on se hyvä puoli, että kannettava vähenee koko ajan, mutta kyllä se taitaa niin olla, että tämän vaeltajan koirat eivät enää lähde reissuun ilman omaa rinkkaa.

Ensimmäisenä päivänä ei pahemmin tullut kuvattua, olin itse sen verran kovilla ettei pystynyt keskittymään muuhun kuin eteenpäin kulkemiseen. Tässä vaiheessa voikin jo myöntää, että reissuun tuli lähdettyä liian pian sairastumisen jälkeen, puolikuntoisena. Mutta niin vaan siitäkin ehjänä selvittiin, ja vaikka ensimmäisenä iltana fiilis ei ollutkaan häävi, toi seuraava aamu jo paljon paremman olon.

Tauonviettoa Joenkielisellä

Toisena päivänä lounastauko vietettiin Härkäkoskella

Teemu tö haski

Ravadasjärvellä pidettiin hetki sadetta, ja käytiin katsomassa Ravadasköngästä

Toinen yö vietettiin Maddib Ravadaksen telttailupaikalla, ja aamulla lähdettiin ylittämään tunturia suuntana Morgamin kultala.

Ruskaa alkoi olla jo enemmän

Kolmannen päivän päivämatka jäi lyhyeksi, joten autiotuvalle päästyämme otettiin hetki lepiä ja lähdettiin vielä kevyelle iltakävelylle ilman rinkkoja. Viimeinen yö oli kylmä, pakkasen puolella, mutta tuvassa oli oikein mukavan lämmin. Saimme illalla seuraksemme vielä kolme vanhempaa herraa Saksasta, mutta onneksi herroja eivät koirat haitanneet, ja saimme viettää yön sisätiloissa.

Viimeisenä aamuna käveltiin enää Morgamojalta Kultahaminaan, ja matkan varrella poikettiin katsomaan kullan ensimmäistä löytöpaikkaa.

Kaivuun jälkiä:

Oli ensimmäisen löytöpaikan kupeessa vielä olemassaoleviakin valtauksia, tiedä sitten miten kultaa enää löytyy

Kullakaivajia tuli nähtyä useampi, ja rupateltuakin jonkin verran. Ei voi kyllä kuin ihmetellä tuotakaan innostusta, vuodesta toiseen kaivaa maata lapiolla teltoissa ja hökkeleissä yöpyen. Valtuksille kun ei saa rakentaa mitään "kiinteää".

Perjantai-iltana ajeltiin sitten venekyydillä Lemmenjoen päästä takaisin Njurkulahteen. Matka oli hieno, vaikkakin kylmä. Kaikki vaatteet tuli laitettua päälle ennen lähtöä, mutta silti vilu yllätti loppumatkasta. Mutta oli se pienen palelemisen arvoista

Ihmisten ilmoille paluun jälkeen syötiin vielä porukalla Ahkun tuvassa ainutlaatuisesta asiakaspalvelusta nauttien, ja sitten tiet lähtivät eri suuntiin. Hansu ja Teemu lähtivät ajamaan kotiin, ja meidän porukka hurautti taas Menesjärvelle yöksi. Aamulla joku älypää sai koko mökin hereille jo kuudelta aamulla, ja vaikka ajoissa päästiinkin sitten lähtemään, oli paluumatka paljon raskaampi kuin menomatka. Itse taisin herätä ihan kunnolla vasta Sodankylässä, kun tosiaan kesken unien pakotettiin sängystä nousemaan. On se rankkaa.

Kilometreja ei tällä vaelluksella kertynyt kovin paljoa, mutta rauhallisemmasta menosta ja tulistelusta tuli sitten toisaalta nautittua myös. Tosin husky rescue piti välillä yllä sellaista tahtia, että kulkunopeudet olivat paljon suurempia kuin Kevolla. Toisaalta helpompikulkuista oli myös maasto. Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu, ei voi muuta sanoa. Kotiasiat jäivät aika hyvin taka-alalle reissun ajaksi, ja uudet varusteet todettiin toimiviksi. Ja vastaisuuden varalle pohdittiin jo yhden koiran sääntöä per vaeltaja, alkoi nimittäin teltta käydä aika ahtaaksi. Minähän tosiaan hankin sen pitkänmallin makuupussin että Lou mahtuisi nukkumaan jalkopäähän, ja ihan hyvin me samaan pussiin sovittiinkin. Tosin Pou vei sen pää-päädyn, ja itse sain ängetä jalkopäähän. Mutta mitäpä sitä ei koiriensa eteen tekisi

Ruoka upposi koiriinkin ihan kohtuullisen hyvin, Vaustille ei aamuruoat kelvanneet mutta iltaruoat menivät hyvällä halulla. Tytöt saivat sitten jakaa Vaun aamuruoat, ja sen seurauksena Louhikin alkoi paastota loppureissusta. Nasti sitten kilttinä tyttönä söi sekä Vaustin että Louhinkin sapuskat

Tässä viimeaikoina on ollut vähän vastatuulia, joten loppureissusta oli mukava saada vaihteeksi hyviä uutisia: Vaustin lonkat on B/B ja kyynärät 0/0! Jee! Jännitin jostain syystä kovasti noita kyynäriä, ja olinkin jo päättänyt että jos sieltä ykköstä tulee, pk-jutut jätetään saman tien ja keskitytään peko- ja toko-juttuihin. Mutta eipä tarvi miettiä moisia enää Ja nyt kun Vaustikin on todettu terveeksi ja rinkankantokuntoiseksi, täytyy alkaa tuumimaan että kumpi koirista pääsee seuraavalle vaellukselle mukaan. Ja minne lähdetään ja koska. Mutta nyt ensalkuun laitetaan arki taas pyörimään, koulu alkaa ja treenit alkaa ja kaikennäköistä on taas tulossa.

Mutta kyllä se siellä kuitenkin kytee, se ajatus seuraavasta reissusta.