Louhi alkoi loppukeväästä lihoa. Ensin ihan vähän, kun se oppi että kerjäämällä voi ihan oikeasti saadakin jotain, mutta koko ajan enemmän ja enemmän, vaikka ruokamäärää muka pienennettiin koko ajan. Alussa lähinnä naureskeltiin pönäköityneelle LouLoulle, mutta siinä kohtaa kun Louhin pää näytti suhteettoman pieneltä kun maha oli niin suuri, se iski. Jotain piti tehdä, ruuasta "nipistäminen" ei auttanut.

Ensialkuun iski kuitenkin hämmennys: miten koira voi lihoa satunnaisista herkuista huolimatta, jos se lenkkeilee päivässä pelloilla ja metsässä sen kolmisen tuntia, suurimman osan vapaana? Ja vastaushan oli että ei sen pitäisikään, ei ainakaan noin paljoa. Jotain oli siis pahasti vialla.

Louhihan on aina ollut väsymätön lenkkeilijä, aina etunenässä menossa, tosin kotiinpäin käännyttäessä tai kodin lähestyessä sen vauhti on aina hidastunut, ja sisällehän se on pitänyt pennusta asti melkeinpä pakottaa. Keväällä Louhin lenkkeily alkoi kuitenkin olla lähinnä peränpitäjänä ravailua, välillä vähän Vauhdikkaampaan menoon innostuen, kuitenkin sen louhimaisen innon puuttuessa. No, sehän on niin lihava, ajattelin alkuun, ei sitä voi läskien kanssa jaksaa. Ja muutenkin, Louhi kyllästyy herkästi samoihin lenkkireitteihin, eikä maallakaan oltu käyty ihan hetkeen, kyllähän sitä pikkukoira saattaa moisesta vähän masentua. Ja 2010 keväänähän Louhilta tutkittiin kilpparit kun se oli niin vetelä, mitään ei kuitenkaan löytynyt ja väsymyskin meni ajan kanssa ohi. Eli ei huolta, seuraillaan tilannetta. Ja Louhilla alkaa tiukka dietti, paino on saatava normaaliksi!

Ennen kesäkuun alun Karhunkierrosta meillä siis laihdutettiin pienenpienillä ruoka-annoksilla ja lisäliikunnalla. Pyörälenkit otettiin mukaan kuvioihin, mutta nopeasti kävi ilmi, että Louhi palautui kovemmasta rasituksesta liian hitaasti, useamman päivän, ja pyörä laitettiin takaisin talliin. Juoksulenkeillä Lou kulki taas peränpitäjänä, jääden kotimatkalla jopa sata metriä jälkeen, ja normi metsä-/metsätielenkeillä löntysteltiin vain vähän minusta edellä. Kuumaa Lou ei tuntunut sietävän enää lainkaan, vaikka ennen helteetkään eivät hidastaneet tahtia. Louhia ja Vauhtia pystyi pitämään samaan aikaan irti jopa metsässä, Lou ei enää pahemmin hajujenkaan perään sinkoillut. Siinä sitä pähkäili että onko tämä normaalia vai, onko se koira kunnossa vai ei, ja voiko sen kanssa ylipäänsä lähteä sinne Karhunkierrokselle. Viimeinen niitti oli se, kun Lou ei halunnut jäädä pihaan makoilemaan. Äkkikäännöksellä takaisin sisälle ovenraosta, ja pikapikaa omalle pedille. Siinä se.

Karu fakta siis oli, että Louhi ei ole siinä kunnossa että se voi lähteä vaeltamaan. No, jos se ei voi lähteä vaellukselle, siinä selvästi on jotakin vikaa. Ja mitä tehdään vikaiselle koiralle? Viedään tietenkin eläinlääkärille.

Louhista tutkittiin vaikka ja mitä. Tietenkin virtsa, ja virtsasta löytyneiden kiteiden vuoksi rakko myös ultrattiin. Ei mitään siellä. Verinäyte totta kai, ja oireiden perusteella voisi hyvin epäillä myös kilpirauhasen vajaatoimintaa -vaikka kilpirauhasarvot olikin juuri vuotta aikaisemmin katsottu- joten myös kilpparit. Maksa ja munuaiset tietenkin. Sydämen kuuntelu oli myös listalla. Ensimmäisen verikokeen perusteella natriumin ja kaliumin suhde ei ollut ihan kohdallaan, joten myös lisämunuaisen kuorikerroksen toiminta oli syytä tarkistaa vajaa- tai liikatoiminnan varalta. Ja mitä saatiin tulokseksi? Ei mitään. Kaikki kunnossa. Sydän lyö, maksa ja munuaiset toimii, ei ole addison eikä cushing, kilpparit on edelleen ok. Sydänultra oli se mitä suositeltiin seuraavaksi.

Karhun kiertämisen jälkeen kun olin itse taas tilannetta valvomassa, Lou aloitti kahden viikon kipulääkekuuri. Ja sen kahden viikon ajan Louhi oli iloinen, innokas, hyväntuulinen ja täynnä tarmoa! Se pyyhälsi menemään metsässä, seuraili riistan jälkiä, ja pitipä koiria pitää taas vain yksi kerrallaan irti, etteivät ne laumavietin vallassa lähde pidemmille jahtireissuille. Kaikki oli siis kuin ennen, tai ainakin melkein. Kaksi viikkoa meni nopeasti, ja kuurin päättyessä tuntui todella pahalta jättää lääkitys Louhilta pois. Ja selväksi tuli että jotain on ihan oikeasti vinossa, sillä ilman kipulääkkeitä tilanne palasi hiljalleen taas entiselleen.

Lou kävi toisellakin eläinlääkärireissulla, tällä kertaa otettiin lisää verta uusia kokeita varten, ja kuvattiin koko koira varpaisiin asti. Kuvista ei löytynyt mitään, kuten ei verikokeistakaan. Vähän epätasapainossa ollut Na/K -suhde oli nyt parempi, samoin toukokuussa aavistuksen korkeana ollut hematokriitti oli täysin normaali.

Nyt tilanne on se, että Louhi on aina innolla lähdössä lenkille, mutta jaksaa vaihtelevasti. Pihassa se ei viihdy vieläkään. Pitkät juoksulenkit juoksen vain Vauhdin kanssa, niitä Lou ei selvästi jaksa. Pellolla se on melkein kuin ennenkin, ja Rumpulassa hoidossa ollessaan se oli peltolenkkeillyt ihan hyvillä mielin. Asvaltilla Lou näyttää välillä kulkevan vähän epäpuhtaasti, ja metsässä -ja muutenkaan- sen liikkuminen ei ole enää niin kissamaisen ketterää. Metsäteillä kulkiessa Lou harvoin edes pistäytyy metsän puolelle, ja Lou ja Vau kummatkin ovat lähes aina yhtäaikaa vapaana. Viime viikolla Lou kaivoi kiihkeällä innolla pellolla myyriä, mutta kotiinlähdettäessä hyvä kun jaksoi kävellä. Samoin se saattaa kiihkoilla oravan perään, mutta tilanteen ollessa ohi vauhti hidastuu heti. Myös jos lenkillä on mukana muita koiria, pitää "pitää kulisseja yllä". Kun pää vie niin mentävä on, sanoo kroppa mitä tahansa.

Lähestulkoon kaikki mahdollinen ja mahdoton on siis tutkittu, ja mitään ei vaan löydy. Louhin pitäisi olla koira parhaassa iässä, ja täällä sitä mietitään että mille lenkille sen voi ottaa mukaan ja mikä on sille liian rankkaa. Sitä vahtii ja tarkkailee, ja itsellä alkaa olla jo vähän vainoharhainen olo, että mikä on normaalia ja mikä ei. Ja jääkö jotain oleellista huomaamatta...

Mutta ei Louhille sentään pelkkää huonoa kuulu, hyviä hetkiäkin on ja Lou on silloin ihan oma itsensä. Lou myös leikkii välillä Vaustin kanssa, ja tuo meille ihmisille jotain löytämäänsä aarretta, ja haluaa rapsutuksia ja herkkuja. Ihan normaalia koiranelämää siis. Sitten vaan on niitä huonoja hetkiä lisäksi, ja huonompia päiviä. Tiedä sitten kummasta tuntuu pahemmalta, minusta vai Louhista, kun sellainen huonompi hetki osuu kohdalle.

Luovutettu ei kuitenkaan vielä ole, seuraavaksi on tarkoitus viedä Lou fysioterapeutille, josko fyssari saisi siitä jotain irti. Nähtäväksi jää miten käy, ja onnistuuko Louhin tutkiminen/käsittely ylipäänsä. Jos mitään viitettä ongelmasta ei sieltäkään saada, ei voi kauhesti muuta kuin odottaa mitä tuleman pitää.

Ja mitä tulee päivityksen otsikkoon, vyötärö on saatu taas esiin ja jenkkakahvatkin ovat sulaneet. Ihan viime kesän mitoissa ei olla, mutta näillä mennään.